Tuossa vierässäni lepää vanha Bill Piersol, joka rikastui kaupallaan intiaanien kanssa. Minä itse olin väsynyt väsynyt työhän ja puutteeseen. Vaimoni, Clara ompeli Piersolin vaimolle leningit. Sinä päivänä Clara täytti 40. Alun perin olin suunnitellut teetättäväni hänelle hienon juhlamekon ja viedä hänet tanssimaan. Mutta rahat riittivät vain punaiseen pellavakankaaseen. Kyllä se vähän harmitti, mutta sitten keksin pienen runon värssyn. En minä ole mikään runoilija sinänsä, mutta siihen runoon minä latasin kaikki. - Paljon onnea sinulle. Tuot iloa sä minulle. Olet clara minulle rakas. En vuottakaan kanssas antas takas . Kertasin runon kymmenen kertaa ennen kuin työnsin pirtin oven auki. Siellä se ämmä Piersol seisoi keskellä pirtin lattiaa yllään sininen silkkileninki, jonka helmaa Clara oli kyykistynyt ompelemaan. Minua alkoi sapettamaan niin, että unohdin koko värssyn minkä olin matkalla niin hyvin mielessäni taiteillut. Piersolin ämmä tuli puolijuoksua luokseni innostuksesta kiljahdellen ja riuhtaisi lahjapussukan kädestäni. Hän veti kankaan ulos ja nenä meni ryttyyn. - Eihän tämä ole sitä kangasta mitä olen tilannut. Kuinka se Putt minulle näin rumaa kangasta tuo?
Silloin minä näin punaista ja painuin liiterin taakse. Istuin kannolle ja mietin pitkään ja hartaasti. Iltaisin seurasin Claraa, joka ompeli itselleen leninkiä aina kun töiltään ehti. Päässä tykytti kuva Piersolin ämmästä keskellä pirtin lattiaa. Bill Piersol oli paljon parempi mies kuin minä. Hänen vaimonsa ei joutunut kyykistelemään kaupungin herrasväen edessä. Kun Clara ensimmäistä kertaa pyörähteli valmiissa punaisessa pellavaleningissään, niin silloin minä vain päätin, että ensi vuonna Clara pyörähtelee silkkileningissä ja nyrpistelee nokkaansa pellavalle. Saatana! Otin haulikon ja painuin Proctor Groven majatalon eteen. Asetuin ison kiven taakse odottamaan iltaa. Ensimmäiset kaksi tuntia meni. Mietin erilaisia toimintasuunnitelmia ja hiljaa mielessäni toistin sen mitä aion sanoa: - Rahat tai henki, olkaa hyvä. Sitten alkoi ilta hämärtyä ja sormia alkoi palella. Mietin, että jos kuitenkin menisi vain kotiin. Mutta ajatus Piersolin ämmästä keskellä pirtin lattiaa komeilemassa sinisessä silkkilengissä muutti mieleni. Puolen yön aikana en ollut enää vihainen, mutta en minä kotiin viitsinyt tyhjin käsin mennä . Aamun ensimmäisinä tunteina huojui majatalosta ulos humalainen mies. Alkoi hermostuttaa. Kämmenet hikosi ja tärisi. Mies tuijotti silmiin ja minä en saanut sanaa suustani. Se mies vain tuijotti. Lopulta sain sanottua: - Anna rahaa!
Mies vain katsoi ja huojui. Hermostutti. Eikö se pöljä tajunnut, että minulla oli haulikko? Karjuin suoraa huutoa: - Rahaa!
Ei elettäkään. Vain lasittunut katse ja huojunta. Ajattelin, että - Huoju siinä sitten!
Tökkäsin sitä haulikolla, joka laukesi vahingossa. Mies lysähti maahan. Majatalon isäntä tuli juosten ulos. Minä heitin haulikon maahan ja nostin käteni antautumisen merkiksi. Hirttotuomionhan minä sain. Enkä minä muuta tuomiota toivonutkaan. Viimeinen toiveeni oli, että minun mukaani hautaan laitettaisiin Claran viimeinen kirje. Siinä hän kirjoitti, että hän oli ollut onnellinen, kun minä toin hänelle punaista pellavaa. Hän oli pikku likkana haaveillut, että komea mies veisi hänet tanssiaisiin ja hänellä on päällään kaunis punainen leninki. Oli ihan hyvä, että ne haustasivat Piersolin ukon tuohon viereen. Hän ja tämä kirje muistuttaa minua ikuisesti siitä, miten pöljä mies minä eläessäni olin. Jos olisin vienyt Claran vaan tanssimaan, niin helpommalla olisin päässyt.